Suhteeni Espooseen alkoi hieman ennen 2000-luvun puoliväliä, kun ystäväpariskuntamme muutti Kontulasta Leppävaaraan. Aiemmin mustalta aukolta jossain maaseudulla (entisenä jyväskyläläisenä ihmettelin, mitä järkeä on muuttaa ”Helsinkiin” jos ei asu Helsingissä) vaikuttanut epäkaupunki olikin yllättävän lähellä.
Kesällä 2006 ajoimme Jorviin katsomaan jo mainittujen ystävien esikoista. Lippajärven risteyksessä ilmoitin kovaäänisesti, etten voisi ikinä asua missään niin metsikössä. Puolen vuoden kuluttua ostimme rivitalonpätkän Lippajärveltä. Samoihin aikoihin ilmoitin myös, ettei omakotiasuminen ainakaan olisi meitä varten (”mä en ikinä vois kuvitella että me rakennettais”).
Enää en uskalla käyttää ”mä en ikinä” -fraasia.
Alkuun kriiseilin välimatkaa (kaikkialle tuntui olevan kovin pitkä matka) ja palvelujen puutetta, mutta noin kuudessa vuodessa olen ilmeisesti kasvanut näihin maisemiin kiinni. Stadi on ihana, mutta enemmän matkailukohde kuin osa arkea. Espoolaisuus on edelleen hauska ulkokohtainen läppä Audeineen ja lauta-autoineen, mutta osuvaa siinä on kai jo noin kolme neljännestä. Audia ei tosin ole eikä tule.
Pitkä pohjustus kertonee siitä, että koen edelleen tarvetta asettaa seuraava rakkauslaulu etelä–Espoolle (vai onko se länttä? Ei mitään hajua.) jonkinlaiseen kehykseen. Vietettiin nimittäin eilinen lasten kanssa uusilla kotikonnuilla kierrellen ja näyttää siltä, että ainakin itse tulen viihtymään. Fiilis kesäpäivänä oli kuin olis mökkipaikkakunnalle mennyt.
Espoonlahden luonnonsuojelualue on ihan vieressä. Vanhaa lehtometsää, vesilintuja ja lehmihaka (sähköaidalla). Maailman sinisin taivas.
Jos juhannus meneekin muuttaessa, voi sanoa että yksi juhannushenkinen hetki jo vietettiin. Neljä ja puoli TM-tähteä; kiitämme kaikkea, moitimme hyttysiä.
Luontopolulta suorimme Kauklahden urbaaniin sykkeeseen (huumoria tässä). Tunnelma oli aavemainen: ei ristin sielua liikkeellä, vain paahteinen Palttinapuisto . Vakuuttavan kokoinen leikkipuisto, mahottoman hyvät keinut ja vieressä iso pikniknurmikko. Erinomaista.
Paikallinen omenapuu. Tykkään omenapuista.
Tähän taloon piiloutuu erinomainen ravintola-kaffila nimeltään Cafe Brunnsdal. Sämpylät olivat itse tehtyjä ja hyvin maustettuja, kahvi huippuhyvää ja jätskit laadukkaita. Vanha talo, narskuvat lattiat, valkoiset pöytäliinat ja kaikki. Kantapaikka-ainesta, sanoisin, vaikka palvelu vähän haparoivaa olikin. Ihana paikka, menkää sinne, kannattaa kauempaakin.
Halmeen kahvila oli valitettavasti helluntaina kiinni (tai ihan hyvä ettei tarvinnut syödä kahta välipalaa), mutta tuo tiilitalo on ihana:
Lapset saivat päiväkotipaikat ihan aseman vierestä. Junat kulkevat ja homma etenee. Juhannusmuuton skenaario alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, sillä kaksi huonetta on jo listoitusta vaille valmiina. (Tasapuolisuuden nimissä kerrottakoon, että ns. iso wc on tietty vielä tekemättä, mutta kokonaisuudessaan homma etenee hyvää vauhtia.)
Tältä näytti pojan huone eilen illalla:
Rakennusprojekti Glasshill 